9. heinäkuuta 2016

Sokosti vs. Me - 2-0

Sokostille, Sodankylän korkeimmalle tunturille ollaan jo kerran aikaisemmin, kesällä 2013 yritetty mennä.
Silloin lähdin 40 km vaellusreissulle valmiiksi rakoilla olevilla jaloilla (mitähän päässä oikein liikkunut) ja eihän se muuta tiennyt kuin ensimmäisen kympin jälkeen kääntymistä takaisin..
tyhmästä päästä kärsii koko ruumis, jep.

Kuumotus olisi vielä tänä kesänä/syksynä käydä Sokosti huiputtamassa.
Tuolloin reittisuunnitelman tulisi olla kutakuinkin sama kuin 2013, sillä ylimääräsiä perjantai/maanantai vapaita ei ole ihan het näkösällä...

Vuosi sitten pääsiäisenä suunnattiin Sokostia kohti uudelleen, ja niinkuin otsikko kertoo, yritykseksi huiputus taaskin jäi. 2013 reitti alkoi Aittajärveltä ja yritettiin päästä Sokostille pohjoisesta päin, nyt matkan aloituspisteeksti otettiin Lokan tekoaltaan itäpuoli, aivan Jooseppitunturin kupeesta.
Kilometrejä kolmelle reissupäivälle tuli yhteensä 76, ja vaikka huipulle asti ei päästy, jäi reissusta hyvä fiilis.

Perjantai

Pitkänä perjantaina herätyskello soi ennen kuutta ja seitsemän jälkeen auto starttasi Pyssykylästä kohti Lokkaa.
Lokasta itäänpäin lähtevän Kairijoentien auraustilanteen ollessa hiukan kysymysmerkki, ei retken aloituspiste ollut kovin tarkkaan suunniteltu.
Pihtijoentietä ei oltu aurattu Pihtijoelle saakka mutta siitä haarautui hakkuita varten tehty tie, minkä päähän jätettiin auto.
Yhdeksän jälkeen päästiin aloittamaan taivallus.
Autolta 1,5 km mentiin umpista, minkä jälkeen vajaa 10 km hiihdettiin tieuraa pitkin missä oli moottorikelkan jäljet ja voi jestas se meinas olla tylsää.
Ensimmäinen tauko pidettiin jo 4 km päässä Pihtijoen sillalla, minne aikaa meni 1,5 h. Eli hiihtovauhti oli aika hidas.

Pihtijoki

Pihtijoelta matka jatkui tylsää tieuraa pitkin, ja päätettiin pitää lounastauko heti kun tieuralta päästäisiin. Lounaspaikaksi valikoitui siis Pieni Sorvusselän ja Iso Sorvusselän väliin jäävä pieni jänkä. Tuolloin matkamittarissa oli 4 tuntia ja 10 kilometriä. Lounaan jälkeen sai taas energiaa koneeseen ja uudenlaisella tarmolla pääsi hiihtämään umpisella.
Ja matka tuntui taittuvan hurjan nopeasti kun vihdoin pääsi tieuralta pois.

Lounastauko Sorvusselällä


Näkymää Sankavaaranaavan eteläpäästä


Sankavaaran aavalle 5 km lounaan jälkeen saavuttaessa alkoi jo tuntureita näkyä ja vihdoin tuntui että oikeaan suuntaan tässä ollaan tarpomassa.
Aavan toisessa päässä poroaidan luona pidettiin seuraava evästauko.



Tässä vaiheessa lumi tarttui aika inhottavasti suksien pohjaan, joten hieman kynttilää pohjiin ja meno oli aivan eri.
Päivän kolmesta jänkäosuudesta viimeinen, Repoaapa ylitettiin jo illan hämärässä.
12 tunnin ja 25 kilometrin jälkeen päätettiin pystyttää teltta Repoaavan pohjoispäähän, mistä olisi hyvä seuraavana aamuna jatkaa Sokostia kohti.
Makkarat naamariin, ja unille, eikä muuten unta tarvinnut odottaa kauaa..



Lauantai

Lauantaina herättiin hieman parempaan säähän. Herätyskello oli jo soimassa klo 6 mutta eihän sitä 5 tunnin yöunilla kumpikaan jaksanut silloin nousta ja torkuttiin vielä klo 8 saakka. Heräsin yöllä vain kerran kun kuulin teltan läheltä ihmeellistä ulvonnan kaltaista ääntä.

Ensimmäisen yön telttapaikka


Myöhemmin löydettiin ketun jäljet teltan läheltä, joten tulipahan todistetuksi mitä se kettu sanoo ;)


Eilisen päivän kilometrit tuntu jaloissa ja matka ei edennyt järin nopeasti.
Viiden tunnin ja kymmenen kilsan jälkeen saavuttiin Kärppäpään nuotiopaikalle, missä syötiin myöhäinen lounas ja jätettiin ahkiot parkkiin huiputuksen ajaksi.


Nuotiopaikalta oli noin 5 km Sokostin huipulle.
Pakattiin pikkureppuun ja putkikassiin eväitä, untutakit ym. ja jatkettiin matkaa.
Keli oli aika pilvinen, mutta välillä aurinko pilkahti jostakin raosta.

Hietapää vasemmalla ja Kärppäpää oikealla


Ensimmäinen nousu oli Hietapäälle (640 m) melko jyrkkää rinnettä pitkin.
Jossain vaiheessa rinne muuttui niin jäiseksi että sukset oli hyljättävä rinteeseen odottamaan ja matkaa oli jatkettava kävellen.



Hietapään itärinnettä myötäillen oli tarkoitus saapua Sokostin huipulle, kuitenkin noin kilometri ennen huippua keli muuttui yllättäen. Koko Sokostin huippu verhoutui alhaalla roikkuviin pilvimassoihin, jotka vyöryivät samalla meitä kohti. Ainut vaihtoehto oli siis kääntyä samoja jälkiä takaisin.
Ja hyvät hyssykät onneksi käännyttiin. Kelistä tuli todella huono, eteenpäin ei nähnyt juuri mitään ja ilma hämärtyi täysin. Tuijotin vain maahan että näin meidän tulojäljet, hetki kauemmin ylhäällä ja jäljet olisi jo peittyneet tuulessa lentävään lumeen.



Harmitus oli tietenkin kova, mutta takaisin päin tullessa ymmärsi päätöksen olleen täysin oikea.
Taisin vähän huokaista helpotuksesta kun päästiin pilvien seasta tasaiselle maalle.
Uskomatonta että tällaisia kelejä voi olla tunturissakin, vuoriston kyllä ymmärrän mutta että täälläkin.
Oppia ikä kaikki. 

Hiihtäminen tämän päälle ei paljoa natsannut, joten mentiin kodalle ja jatkettiin siitä noin 400m eteenpäin, kunnes löydettiin hyvä telttapaikka toiseksi yöksi.

Sunnuntai

Ja jotta harmitus ei vain laantuisi, oli sunnuntaina paluupäivänä täysin kirkas taivas ja loistosää.




Aamutoimien jälkeen purettiin teltta ja jatkettiin samoja jälkiä takaisin päin.
Ja matka eteni hurjan paljon nopeammin.
Valmis ura, joka oli yön aikana kovettunu, täysin lentokeli.


Välillä mentiin urien ulkopuolellakin, ja kuten ahkion jäljestä näkyy, pinnalla liideltiin.


Keli oli niin mainio että pysähdyttiin välillä vain nautiskelemaan auringosta.
Tässä on ihmisen hyvä olla.


Toisaalta olin todella tyytyväinen että juuri paluupäivänä oli näin loistava sää.
Retken tuoma väsymys ja Sokostin missaaminen eivät tuntuneet läheskään niin pahalta kun keli oli tämä.



Tuonne taakse se jäi...



Huvittavia luontohavaintojakin tuli matkan varrella tehtyä, mm. täysin pyöreä lumipallo kannon nokassa. Melko veikeän näköinen.
Huvittava havainto tehtiin myös viimeisellä taukopaikalla.
Arttu otti kumisaappaat jalasta ja huomasi että pohjassa oli nuppineula. Kaveri oli siis hiihdelly 23km nuppineula kengässä.


 Viimeiset hiihdot ja autolle saavuttiin puoli yhdeksän aikaan illalla.
Semmoinen sopiva 12h hiihtopäivä taasen takanapäin. Keli oli niin kantava, että hiihdettiin yhden päivän aikana koko reitti takaisin mitä pe ja la hiihdettiin.
Kokonaismatka kolmelle päivälle oli 76km ja en olisi voinut olla enempää ylpeä itsestäni, hyvä minä!
Naamakaan ei kovin pahasti kärtsähtänyt ;)

punainen = perjantain hiihtoreitti, sininen = lauantain hiihtoreitti, vihreä = sunnuntain hiihtoreitti

7. heinäkuuta 2016

Läskipyörillä Karhutunturiin

 
Sallassa, lähellä Naruskaa komeileva Karhutunturi on ollut kohde, jota olen jo monena vuonna katsellut, mutta ei vaan ole tullut käytyä. 
Nyt kun sitten mietin parin vuoden takaista reissua Sorsatunturiin, tuli taas Karhutunturi mieleen ja ryhdyin selvittelemään millainen reitti huipulle mahtaa mennä. Muutaman kuvahaun ja karttatutkiskelun jälkeen selvisi että huipulla on masto ja sinne vie hyvä leveä ura. Läskipyöräilystä puhuttiin miehen kanssa juuri taannoin joten apropoo, lähdetään tuonne pyöräilemään.
Keksin tämän idean iltapäivällä kellon lähennellessä jo kolmea ja kohteeseen olisi yli kahden tunnin ajomatka suuntaansa, mutta mitäpä väliä... pimeää ei tule ollenkaan ja lomalaisillahan on vaan aikaa.
Eli eikun menoks.


Ei tarvinnut montaa polkasua ottaa ylämäkeen kun tuntui että jalkoja jo hapottaa.
Jep, olen huippupyöräilijä.
Ihan hyvästä reenistä kävi vajaa kolmen kilsan ylämäen polkeminen, taukoja piti pitää ja muutama mäki piti taluttaakin. 
Pyörässä ois ainakin minun jaloille saanu olla vielä pari pienempää vaihdetta aivan noihin jyrkimpiin mäkiin. 



Ura oli leveä ja hyväkuntoinen.
Karhutunturin kodalle asti olisi päässyt autollakin, sen jälkeen tiellä oli puomi. 
Taisin puolessa välissä matkaa olla jo sen verran uupahtaneen näköinen että Arttu kysyi juomatauolla "otatko patukan?"
Pisteet loistavalle vaimotuntemukselle.. 'sitä kannattaa syöttää niin siitä ei tule kärtynen'.
Säästettiin eväät kuitenkin myöhemmälle.




Ylhäällä kävi mukava pieni tuulenvire.
Kuivateltiin hikeä, maisteltiin parit keksit, karjuttiin koiraa pois maston aidatulta alueelta kunnes päätettiin jatkaa matkaa kodalle.




Aurinkokin rupesi sopivasti paistamaan kun poljettiin alas. 
Kiittelin onneani että se oli pilvessä ylöspäin mentäessä, hiki olisi varmaan ollut kaksinkertainen.

 Kodalla oli hyviä kuivia puita, joten makkaratulet oli valmiina tuossa tuokiossa.
Kota oli oikein siisti, mutta ei tolla kelillä raaskinut mennä sisälle. 


Koirakin ravasi pyörien perässä onnessaan, en ollut siis ainut kenen mielestä tää oli meleko kovvoo hommoo.

"Ottaisin yhden makkaran ilman sinappia kiitos"




Tulistelun jälkeen laskeuduttiin reitin alkupäähän mistä löytyi aika symppis lähde.
"Elämän lähde".
Täytettiin pullo jääkylmällä, maailman parhaalla vedellä, ja jatkettiin matkaa autolle.

Ylösnousu juoma- ja kuvaustaukoineen otti reilun tunnin.
Alas päästiin varmaan alle puolessa tunnissa.